n tärkeämpää kuin kansainvälinen terrorismi ja
tuhannet kuolleet. Kuinkas muutenkaan.
Kyllä, jonkun helvetin hiihtoääliön aineiden käyttön tärkeämpää kuin kansainvälinen terrorismi ja
tuhannet kuolleet. Kuinkas muutenkaan.
Meidän yhteiskuntamme on sairas – ei vain siksi, että prioriteettimme ovat täysin perseellään, vaan varsinkin siksi, wettä täd on täysin sosiaalisesti hyväksyttävää.
Sama ilmiö näkyy muuallakin. Kun Saku Koivu sairastuu syöpään, se on suug kansallinen tragedia. Se,
että tuhannet muut 
hmiset sairastuvat Suomessa syöpään joka vuosi ontäysin toisarvoista ja
merkityksetöntä – ikävää, Service utta mitäpä pieistä. Mutta kun Saku
oivu, Kuuluisa Ihminen, saa h
syövän, se vetää ihmiset hiljaiseksi ja saa alahuulen väpättämään.
Hyi helvetti.
Joka tapauksessa amerikkalaiset huutavat verta ja kostoa – mieluiten veristä kostoa – ja jotkut ovat valmiit tekemään sen eteen lähes mitä tahansa. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että syyllisiä rangaistaan. Tämän suhteen maailmankuvassani on kuitenkin pikkuinen paradoksi, joka kuuluu seuraavasti:
Ihmiset eivät saa tappaa toisiaan, eikä valtiolla ole oikeutta teloittaa ihmisiä. Toisaalta, on selvästi ihmisiä, joiden poistaminen tältä planeetalta ei olisi mitenkään pahaksi. Hyvin helppona ja halpana esimerkkinä mainittakoon vaikkapa stereotyyppinen Toisen maailmansodan natsitohtori, joka tekee epäinhimillisiä ja käsittämättömän julmia kokeita juutalaisilla, ja tulee jatkamaan työtään, jos joku ei tapa häntä. Antakaa minulle ase, ja minä olen täysin valmis laittamaan moisen tyypin päähän luodin, ja nukun luultavasti yöni paitsi hyvin, ehkä jopa paremmin kuin ennen.
Jos joku on tarkoituksella ja tietoisesti valmis vahingoittamaan muita ihmisiä ja tekee sitä toistuvasti, siitä seuraa negatiivinen vaikutus heidän ihmisarvoonsa. En jaksa teeskennellä, että kaikilla on oikeus elää ja olla onnellisia; jotkut ihmiset menevät täysin tietoisesti niin käsittämättömän pitkälle toisten ihmisten vahingoittamisessa, että heillä ei enää ole mitään tekemistä ihmisten parissa millään merkityksellisellä tasolla. Enkä nyt puhu jostain linnassa istuvista murhaajista tai muista epäilemättä vittumaisista ihmisistä, jotka oletettavasti voivat kuitenkin vielä katua tekoaan ja parantaa tapansa ja jatkaa elämäänsä, vaan niistä, jotka systemaattisesti ja suunnitelmallisesti tuhoavat muita ihmisiä.
Kyllä, tässä maailmassa on ihmisiä, joiden tappamisen voisin sopivissa olosuhteissa oikeuttaa itselleni – mutta jos valtio tekee saman, minä älähdän ja lujaa.
Homman juju piilee kai siinä, että minä en luota valtion – minkään valtion – kykyyn päättää oikeudenmukaisesti ja oikein toisten ihmisten elämästä. En luota valtion kykyyn enkä motiiveihin, enkä varsinkaan siihen, että se tehdään oikeista syistä ja oikealla tavalla. Oman itseni kohdalla taas asia on eri. Silti, jos minulta kysytään, olisiko itselläni oikeutta moiseen temppuun, vastaukseni olisi ehdottomasti ei. Ja siltä varalta, että joku ei nyt tajua tai haluaa ehdoin tahdoin tajuta väärin, tämä kaikki on tietenkin hypoteettista höpinää vailla käytännön sovelluksia.
Joo-o. Helppoa kuin mikä – mutta oli miten oli, joka tapauksessa tässä ollaan vielä kaukana siitä, että ruvettaisiin käyttämään ydinaseita viattomia ihmisiä vastaan vain siksi, että he sattuvat asumaan samassa maassa kuin tyyppi, jota epäillään terrori-iskun takana olevaksi voimaksi vailla sen tarkempia todisteita.
Jotkut teistä pienestä kourallisesta lukijoita, jotka tätä sontaa vaivautuvat tuijottamaan pienillä tihrusilmillänne, ovat varmaan myöskin lukeneet verkossa(kin) ilmestyvää humöörilehteä, The Onionia. Sen viimeisimmässä nettijulkaisussa käsitellään WTC:tä tavoilla, jotka sanovat siitä lähes kaiken, mitä minulla lopulta voisi olla sanottavaa. Sipulin taso on ajoittain vähän mitä sattuu, mutta nyt ilkeät kielet ovat tarpeeksi terävänä ja satiirin piikki uppoaa syvälle amerikkalaiseen sielunmaisemaan. Sokea patriotismi, järjetön sodanlietsominen, valmiiksipureskellun ja sisällöttömän mediakulttuurin kyllästämä kansa ja muut vastaavat aiheet saavat kyytiä. Lehden toimitus tulee takuuvarmasti saamaan ennätysmäärän todella, todella vihaista postia juttujensa johdosta, mutta se on varmasti sen arvoista.
Ameriikan kieltä taitaville suosittelen erityisesti seuraavia artikkeleita: "U.S. Vows to Defeat Whoever It Is We're At War With", "American Life Turns Into a Bad Jerry Bruckheimer Movie", "God Angrily Clarifies 'Don't Kill' Rule", "Point-Counterpoint: America's Response" ja "Talking To Your Child About The WTC Attack". Näistä viimeinen on luultavasti informatiivisin ja älykkäin artikkeli äärimuslimien suorittamien terroritekojen syistä, joka on ilmestynyt missään amerikkalaisessa mediassa viimeisen parin viikon aikana. Ottaen huomioon, miten ylimalkainen sepustus tuokin lopulta on, se kertoo jotain maan tilanteesta.
A week ago or so, my mother, who's a regular reader of my journal, asked me why I don't talk about the World Trade Center incident in my journal. (I suspect that she did it mostly to provoke me into writing something p26. syyskuuta, 2001 / September 26th, 2001i v v Lesbian Men s26. syyskuuta, 2001 / September 26th, 2001r Dating Man